“Niin paljon kiviä. Noita pitkiin, tasaisin riveihin aseteltuja, surullisia paaseja. On reunoista pyöristetympiä, toiset karkeasta kivestä louhittuja, tuskin luonnonmurikkaa kummoisempia. Osa noista nousee korkealle, suurina ja painavina, toiset tuskin kämmenkokoa kummempia.
Ketä siellä taas pötköttikään? On niitä tutumpia, niitä jotka eivät ole ihan unohtuneet. Niitä joiden paadelle joku satunnainen kulkija saattaa heittää horsman tai sytyttää kynttilänkin, ehkä pyyhkäisee enimmät sammaleet nimen tieltä varmistaakseen kuka siellä lymyilee. On Rydbergiä, Hermeliniä, Syysmaata, Viikiä ja Kustaanmiekkaa.
Paljon enemmän on tietysti niitä hiljaisia. Niitä kenen hautapaadet mököttävät mustina ja mykkinä ja joiden asukit vain välähtivät hetken elon poluilla, saaden kouraansa pikapassin mustiin multiin ja äärettömään hiljaisuuteen. Turha niitä nimiä tässä on kertailla. Ette tunne kuitenkaan.
Tuolla kauempana kohoaa se iso. Mörövuoren wanhan herran paasi, suuri ja syvä kuin kunnon kirjahylly. Sehän nämä kivet tänne pääasiassa on kasannut. Kynällään pistänyt kylmäksi niin monella tapaa, että ei voi kuin hämmästellä sitä murhamiehen mielikuvitusta. No ehkäpä tuossa väitteessä on pala panettelua. Kyllähän niistä osa on kai ihan luonnollisistakin syistä poistunut. Ja kai hänellä jonkinlainen oikeuskin siihen on. Itsehän hän ne tänne tyhjyydestä on riivannut. Pakottanut immateriumista painosivun pääpölkylle ja pistänyt tuulemaan luojan karvaalla oman käden oikeudella.
Ja jokaisesta roiskeesta. Jokaisesta hujan hajan heitetystä luusta ja mullan murenesta me kiitämme. Ja me muistamme.”
Pohjustus
Tämän blogin tarkoituksena on toimia julkisena muistikirjana Boris Hurtan (Tarmo Tapio Talvio 1945-2021) tuotannon ja kirjailijakuvan ruotimiseen.
Tuntuu, että Boris Hurtasta on kirjoitettu paljon, mutta toisaalta hyvin vähän. Lähes jokainen saatavilla oleva lähde toteaa hänen olleen tuottelias ja monipuolinen, monessa liemessä keitetty, pitkän uran painanut, genrerajoja rikkonut, lukeneisuudellaan hämmästyttänyt ja persoonallaan ihastuttanut kirjailija ja bibliofiili. (Samalla suurin osa lähteistä toistaa juurikin tämän saman litanian menemättä useinkaan sen pidemmälle. Erittely, analyysi, nyanssit ja syvyys jäävät puuttumaan.)
Keskeinen fakta on, että ensisijaisesti Boris Hurtta tunnetaan kauhukirjailijana, vaikka oli paljon muutakin. Kirjaston kauhuhylly oli se tienviitta, josta hänet itsekin joskus varhaisteininä löysin ja pikaisesti hylkäsin. Elävien ja kuolleitten kesä (1990) oli nuoren ja mielipiteissään armottoman itseni mielestä täysin kelvoton tekele, eikä innostusta jatkaa Hurtan parissa syntynyt seuraavaan pariin vuosikymmeneen.
Kauhukirjallisuutta en kuitenkaan lakannut rakastamasta missään välissä ja jotenkin oman kirjahyllyn kauhuosasto tuntui aina alastomalta ilman Hurtan keskeisiä romaaneja. Jalavan kauhusarja nyt muutenkin on asia, joka jokaisesta sivistyneestä kodista olisi parempi löytyä kokonaisuudessaan jo pelkästään historiallisen painoarvonsa (ei niinkään Guy N. Smithin Kannibaalien) vuoksi. Muutama vuosi taaksepäin Boris Hurtta oli myös vasta astunut tuonpuoleiseen ja hänen nimensä oli hetkellisesti isohkosti pinnalla alan piireissä. Näiden elementtien myötävaikutuksesta hankin siis “ne kaksi” Jari Rasin kansilla varustettua romaania hyllyyn.
Uudelleen luettuina kyseiset teokset sytyttivät aivan eri tavalla. Huomasin, että Elävien ja kuolleitten kesä sisälsi aivan mahtavan, ehkäpä parhaan kotimaisen kauhuromaanin alun. Pakka vaan hajoaa täysin sekavaksi puuroksi tarinan loppupuolella. Lumen tuloa ei voi estää (1991) puolestaan piilotteli sisällään, muutamista kömpelyyksistään huolimatta, mitä mainiointa paulaharjunkatkuista sysi-folk-kauheutta, jolla on ehtaa korostamisen arvoista arvoa.
Vaikka en nyt tässä käsittelekään sen enempää näitä kahta Hurtan keskeistä varhaisteosta, pitää todeta, että ne toimivat porttina. Aloin ihan rakastua tähän kotimaiseen tummien vesien tulkkiin ja korvannipukoita alkoi vähän punoittamaan aiempi tyrmäävän tympeä arviointini. Silmäilin muutamia hajanaisia lyhytkertomuksia sieltä täältä ja tulin tulokseen, että tätä sortimenttia tarvitsen kyllä lisää elämääni. Ja sillä polulla tässä ollaan. 
Ensimmäinen tavoite tässä blogissa on käydä läpi jokainen Boris Hurtan kertomus*, lukea ja arvostella ne, sekä koota samalla kokonaisvaltainen kertomusbibliografia siinä määrin kuin se marginaalisen pienpainatemiehen olemassaolon rajoilla häilyvästä tuotannosta on mahdollista tehdä (edeltäviä ansiokkaita listauksia on useita mm. SF-bibliografia, Kirjasammon Boris Hurtta-sivu jne. jotka ovat kyllä laajoja, mutta puutteellisia). Novelli on kuitenkin aina ollut kauhukirjallisuuden todellinen kuninkuuslaji, jossa mestareiden taidot punnitaan ja painetaan joko ikuisesti muistiin tai unohduksiin.
*koetan muistaa käyttää novelleista Hurtan suosimaa “kertomus” nimitystä. Eiköhän tämän suhteen tule lukuisia lipsahduksia, mutta yritetään nyt kuitenkin.
Kootessani lukumateriaalia huomasin, miten hankalasti suurin osa Hurtan tuotannosta on saatavilla. Vaikka lukuisat pienkustantamot ovatkin toimittaneet Porteissa, Aikakoneissa, Usvissa, pienpainatteissa, monisteissa, C-kaseteissa ja todennäköisesti huomattavasti mielikuviksellisemmissakin formaateissa lymyileviä kertomuksia kirjaseksi jos toiseksikin, on useimmista niistäkin painokset loppu. Kirjastot onneksi auttavat, mutta uudelleenjulkaistujenkin kertomusten suhteen saa ottaa välillä kissat sekä koirat käyttöön, puhumattakaan harvinaisemmista tarinoista. Onneksi tuotantoa on sen verran, ettei tässä ihan heti ole loppumassa lukeminen kesken. Kronologinen eteneminen on kuitenkin melko haastavaa, joten sen sijaan kertomuksia luetaan vähän sieltä ja täältä, miten niitä sattuu käteen osumaan.
Toinen “syy” kertomusten läpikäymiseen on maailmaa parantavan yleishyödyllinen. Tehdessäni taustatutkimusta tulin tulokseen, että Hurtan romaanien suhteen tietoa niiden lajityypeistä ja aihepiireistä on (ainakin pienellä kaivamisella) melko riittävästi saatavilla. Mutta Hurtan lyhyempien kertomusten sisällöt ovat vähintäänkin yhtä vaihtelevia kuin romaaneissa ja niistä puolestaan on hyvin vähän tietoa saatavilla. Mikä on kauhua, mikä veijarikertomus, mikä scifiä, mikä fantasiaa? Onko tällä nyt sinäänsä mitään väliä? Ei varmaankaan. Mutta onko toisaalta listaaminen ja analysointi mennyt ikinä hukkaan? Muutama korsi lisää turhuuden turuille ja jos joku satunnainen ohikulkija joskus etsii “mitäs tämä kertomus onkaan syönyt”, saattaa hän saada ainakin yhden niukan vastauksen etsintäänsä.
Toivon, että jos oma mielenkiintoni vain pysyy yllä, se tuottaisi lopulta kokoavan artikkelin tai pari. Ideoita tässä on jo noussut, mutta tietopohja ei vielä riitä. Jos projektista tulee pitkällisempi, myös haastattelut kirjailijan ja hänen tuotantonsa ympäriltä voisivat olla valaisevia, koska valtaosa biografisesta aineistosta tuntuu elävän nyt vain suullisena kansanperintönä.
Lähtökohtia:
Näkökulma Boris Hurtan tuotantoon on osaltani melko keski-ummikkoinen. Luin pohjustukseksi suurimman osan vapaasti verkosta saatavilla olevasta materiaalista. Aineisto oli lopulta melko niukahko, mutta saamani kokonaiskuva kirjailijasta, tuotannon aihepiireistä, kestosta, lajityypistä ja julkaisuhistoriasta on kattava vaikkakaan ei kovinkaan syvä. Varsinaisesta tuotannosta olen kuitenkin tätä tekstiä kirjoittaessa lukenut ehkä viidenneksen, kertomusten suhteen vain murto-osan.
Tälle jalon villin tabula rasalleni aion myös piirrellä kaikki subjektiiviset arvioni kertomusten aiheista ja laadullisista ulottuvuuksista. Yritän pitää kuitenkin suuni sen verran supussa varsinaisten sisältöjen suhteen, ettei lukemisen ja löytämisen ilo pääsisi keneltäkään potentiaaliselta lukijalta katoamaan. Oma ensisijainen tulokulmani on kauhu ja kauhukertomuksia odotankin eniten. En kavahda tai kaihda pikareskia, scifiä, dekkaria tai muutakaan, mutta en myöskään samalla tavalla kuola suuta mehustaen niitä odota. Kauhu kotimaisen kirjallisuuden kentällä on kuitenkin vieläkin sen verran harvalukuista, että jonkinasteinen verenjano sillä saralla on senkin takia suurempi.
Tiedän jo ennakkoon, että tietyt preferenssit kirjallisuuden saralla itselläni ja Boris Hurtalla eroavat. Kotimaisen kirjallisuuden kaanon on ihan hyvin hallussa, mutta Tulenkantajat eivät kannattele yhtä suurta soihtua oman nenäni edessä. Myöskin vanhempi seikkailukirjallisuus, Outsiderit, Marton Taigat ja muut eivät ole liiemmin omiin lukulistoihin osuneet. On tuosta poikakirjapuolestakin nyt sentään jotain tarttunut elämän varrella, A.E. Ingmaneista nautin kovin niitä joskus lukiessani. Katsotaanpa siis miten osumme yksiin. Kirjailija tietysti on aina paljon enemmän kuin vaikutteensa, että mitäpä tuostakaan ennakkoon murehtimaan.
Taustamateriaalia lukiessani tuntui myös siltä, että suuri osa Hurtasta ja hänen tuotannostaan kirjoittaneita on tuntenut hänet jollain tasolla henkilökohtaisesti. Kirjailijan statuksen ja aktiivisuuden spefi-kentällä huomioon ottaen, ei tämä yllätä. Itselläni ei ole mitään tällaista yhteyttä, vaan kirjoittelen ja kaivelen näitä tarinoita ihan vain “fanina”. Jos kuitenkin kävisi niin, että jostain merkillisestä ja epätodennäköisestä syystä joku, jolla on ensikäden tietoa ja tuntemusta aiheesta, eksyisi tälle sivulle: kerro, valaise, kiistä!
Sitten vaan lapio heilumaan ja katsotaan, miten pitkälle päästään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti